Kerron heti, että tästä tulee pitkä kirjoitus ilman kuvia. Joten lopeta tähän tai...

Loikoilin aamulla ihanasti sängyssäni, poika oli lähtenyt varhain kouluun ja minulle jäi VÄHÄN aikaa. Olin nukahtanut ja tiesin, että nyt pitäisi ravistautua ja katsoa kelloa. Ja kun sen vihdoin tein, työpäivän alkuun oli aikaa 20 minuuttia.

Ainut  varma asia oli se, ettei pomo haukkuisi minua myöhästymisestä. Ei, sillä minä olen POMO, my own BOSH. Eikä tästä olisi työkavereillekaan haittaa... Siis rauha maassa, kuten poikani tapaa tällaisina uhkaavina hetkinä toistella.

No, siitä sitten alakertaan ja pukeisiin. Vai niin, juuri ne tärkeät "naisten jutut", joita  olisi ihan pakko olla - tilanne kriittinen - ovat loppu. Pistän kassit ja käsilaukut nurin, ei yhtään. Ja tavallisesti niitä tulvii aina lompakon välistäkin,  sopimattomissa ja enemmän sopimattomissa tilanteissa. Mutta ei nyt, vahingossakaan.

Sitten täytyy toivoa vain parasta...Hyppään farkkuihini, mutta en vedä vetskaria kiinni. En tietenkään, sillä sitä metallista nipukkaa josta vedetään ei löydy. Tai löytyyhän se, auki olevan vetskarin yläpäästä. Ja ihan varmana oli ehjä vielä eilen!?

No, nyt saan vihdoinkin ne uudet farkut, jotka olisivat olleet tarpeen jo ajat sitten. Huomenna on nimittäin lähtö työmatkalle ja nämä ovat ainokaiseni. Olen katsellut jo sinisiä tai ruskeita, sitä kun on VÄHÄN yli nelikymppinen niin alkaa kaivata vähemmän voimakkaita ja enemmän kauhtuneita värejä, ettei kontrasti olisi liian suuri.

Vaikka tähän väliin on kerrottava tarina isästäni: Hän piti vaatteista, mutta oli niiden suhteen aika konservatiivinen, varsinkin värien. Mutta kun hän oli vähän yli kuudenkymmenen, hän rupesi käyttämään kirkkaanpunaista slipoveria. Selitys kuului näin: Kun on tullut näin värittömäksi, niin täytyy keksiä jotakin että tulee edes nähdyksi...

Niin, vedin siis paitaa alemmas ja päätin ehtiä pakata puuhakassini, siis erilaisia kesken-eräisiä ATC-kortteja joita voisin tehdä valmiiksi joutohetkinä töissä. Mutta mutta, missä on se ällällä alkava Sinitaivaan Maailman ympäsi 28 päivässä kortti, jonka sain eilen lähes valmiiksi...Käyn läpi kaiken, pino pinolta ja monta kertaa. Lopulta se löytyy pinosta, jonka olen ihan varmasti katsonut jo kolme kertaa. Kuka sen sinne sujautti, minähän olen yksin kotona.

No, sitten vaan koira ulos ja kamat kasaan. Vienpä kannettavan autoon jo tällä koiranpissitysreissulla, niin jää vähemmän vietävää...Siis kannettavan kannettavan, missäs se reppu onkaan, jota en eilen edes purkanut. Ei missään. Soitan miehelle, ei havaintoa. Ootko kattonu autosta? En.

Napaan koiran mukaan ja menen autolle. Ovet aukeavat vaivatta, koska mitäs niitä täällä maalla lukitsemaan. Tietokonereppu jököttää siellä, etu- ja takapenkin välisessä jalkatilassa.

Koira ei tahdo takaisin sisään, se katsoo toiveikkaana autoa ja murheellisena minua. Ei sisälle, ei kotiin, ei yksin. Nyt tiukkana. Avaan siis hänelle radion - ei urheilua - ja laitan nakin tyhjään tuoremehupurkkiin. Ojennan purkin ja sanon painokkaasti Rob jää, rutiini joka toistuu aina kun lähden.

Hyppään autoon, kurvaan isolle pienelle tielle ja bensavalo syttyy. Mutta sen jälkeen voi ajaa vielä sata kilsaa ilman hätäpäivää ja aurinkokin pilkahtelee taivaalla lähes bensavalon värisenä. Ja voi mennä baariin kahville ja ostaa uudet housut eikä mitään ole oikeasti kadonnut tai tapahtunut, siis suuressa mittakaavassa.

Ja nyt tulen itse pointsiin. Mitäpä jos tämä kaikki olisi tapahtunut kolme päivää sitten, jolloin olin täydessä sodassa sekä itseni, perheeni että koko niin kutsutun luomakunnan kanssa. Olisinko selvinnyt sanomatta kertaakaan pe...le!

Siinä voisi olla aihetta vaikka dokkariin. Kuvata samat tapahtumat, mutta niin että ihminen - siis naisihminen - joutuisi selviytymään niistä kahdessa eri mielentilassa.

Ja vielä lopuksi erikokoisterveiset miehelleni Hannulle, joka on ehkä jo edennyt näillä viimeisille riveille. Eipähän tarvitse kerrata näitäkään asioita illalla kotona, silloin voisin jo olla aivan eri mielentilassa!