Hampurista päätin lähteä kohti Heidelbergin kaupunkia, jota on kovasti kauniiksi kehuttu. Varsinkin näin joulun alla siellä pitäisi olla viehättävä joulutori.

Siispä vuokrasin auton - jos sitä siksi voi sanoa. Koska budjettini on lievästi sanottuna tiukka, otin sen jostakin syrjäkatujen syrjäisimmästä puljusta, joka ei ollut Herziä nähnytkään.

Savun ja paukkeen saattelemana saavuin  tuon vanhan kaupungin porteille, näin jouluvalot ja moniväriset talot ja mitäs sitten? FASAANIN! Se tulla pörähti yhdestä suunnasta ja sanoi kook ja köök ja kääntyi taas uuteen suuntaan.

Ei muuta kuin jarrut pohjaan ja hyvinhän siinä kävi, tuo linnuista älykkäin jatkoi tyynesti matkaansa huudellen haareminsa perään. Kaikki oli siis mitä mainioimmin, kunnes katsoin takapeiliin ja näin autoni persauksissa - mitä niistä nyt jäljellä oli - suunnattoman maasturin keulan.

Ovesta hyppäsi hyvin urheilullisen näköinen herra.

- Nyt otti ohraleipä! ehdin ajatella, mutta olihan minunkin autostani noustava.

Mies esitteli itsensä joksikin kreivi trippentropiksi tai vastaavaksi ja pahoitteli kovasti tapahtunutta. Vika oli kokonaan hänen, hänellä kun oli liikaa hevosia moottorissaan, se oli vähän kuin oikea vallaton ratsu, tahtoi välillä näykätä edellä menevää lajitoveriaan.

Ei naurattanut. Olin neito pulassa ja varmasti näytin siltä. Silloin kreivi sanoi haluavansa korvata vahingon, jonka oli ulkomaalaiselle neidille aiheuttanut. Ja vielä eläinystävälle, sellaiseksihan fasaanin suojelijaa pitäisi kaikin mokomin tituleerata!

Sain kutsun saapua hänen vaatimattomaan linnaansa illalliselle ja tutustumaan hänen pieneen yksityiseen safariinsa. Lommoontuneesta laina-autosta minun ei tarvitsisi huolehtia, hän vielä lupasi ja viittasi tilanhoitajansa paikalle.

Niinpä kipusimme hänen vahingoittumattomaan maasturiinsa ja se lähti ärjäisten matkaan, kohti uusia seikkailuja.

Eipäs tullut lyhyestä kaunista virttä, mutta tällä uskottavalla tarinalla ja kortilla osallistun Ainon Eläisafarin 6.päivään.