Hyvä kotiväki!

Matka, jolle yllättäen lähdin, on nyt kutakuinkin puolivälissä. Ja koska lupasin lähettää teille tänä aikana yhden viestin, teen sen nyt. Tänään, sillä eilen en vielä olisi pystynyt sanomaan sitä, minkä tänään haluan teille sanoa.

Vaikka lähtöni oli pikainen, olin kaivannut pientä hengähdystaukoa jo pitkään. Niin hienoa kuin elämä teidän kanssanne onkin, minusta  tuntuu välillä, ettei ajatuksille ja hiljaisuudelle jää lainkaan aikaa eikä tilaa.

No, tarvitseeko sitä nyt Australiaan asti lähteä saadakseen ajatella ja olla hiljaa, joku varmasti nyt puuskahtaa. Välillä olen itsekin miettinyt, onko tässä matkassa mitään järkeä. Mutta täällä, koralliriuttojen äärellä, kun vihdoin uskalsin toteuttaa haaveeni sukeltamisesta ja näin hiljaisen, vedenalaisen maailman, tiedän että on. Pelkkä aidossa ympäristössä lipuvan  MERIHEVOSEN näkeminen antaa matkalleni tarkoituksen!

Ja kun palaan kotiin, minun tarvitsee vain sukeltaa ajatuksissani merenalaiseen maailmaan ja viettää siellä hetki, niin olen taas valmis jatkamaan arkea. Ja kun seuraavan kerran mietin, mikä on elämän tarkoitus, loihdin silmieni eteen hauraan merihevoseni ja sen kauniin, uhanalaisen elinympäristön ja tiedän:

Se on elämä itse!

Toivon, ettei tämä suorasukainen viestini loukkaa teitä. Samalla uskon, että ymmärrätte. Minä vain satun olemaan tällainen.

Tapaamisin kahden viikon kuluttua, jolloin palaan vähäisten näkyvien mutta runsaiden näkymättömien tuliaisten kera!

Taina

Jaahas, meno muuttui nyt hieman totisemmaksi, en oikein tiedä mistä tuo kirje tämän moo-muotoisen korttini kylkeen liimautui, mutta tällä mukana Ainon eläinsfarin M-päivässä.