Pattayalta päätin suunnistaa suoraan Kiinaan, onhan matka jo yli puolivälissä ja takaisin olin luvannut mennä Siperian kautta. Kiinaa en halua sivuuttaa aivan pikapikaa, joten matkaan. Lennolla  Pekingiin mietin, mitä voi nähdä ainoastaan Kiinassa. Muurin, totta kai.

Sitten tutustuin ranskalaiseen luonnontieteilijäseurueeseen, joka oli matkalla Sichuanin maakuntaan PANDOJA katsomaan. Toki olin nähnyt pandoja Pekingin eläintarhassa mäkeä laskemassa, mutta että luonnossa ja isopandoja, joita maailmassa on enää jäljellä vain noin 1600 yksilöä.

Lupasin toimia kirjurina, kantajana, kokkina...mitä vain jos pääsisin seurueen mukaan. Ja koska porukka oli jo koti-Ranskassa kotistunut sairastaupauksien vuoksi, minulle järjestyi paikka.

Vanha kiinalainen sanonta "Tie Sichuaniin on hankalampi kuin taivaaseen nouseminen" osoittautui paikkansa pitäväksi. Kapuaminen  ikilumen peittämiä vuorenrinteitä oli hurja kokemus, mutta jo maisemat tekivät siitä vaivan arvoisen.

Luonnontieteilijät osoittautuivat hieman toisenlaisiksi kuin olin kuvitellut. He pitivät melkoisen kovaa meteliä liikkuessaan ja huutelivat malttamattomina suuntaan jos toiseenkin:

"Ou sont les pandas?"

Jaahas, ajattelin. Tällä menolla mustavalkoiset turriaiset ovat kirmanneet edellämme aina Pekingiin asti. Ääneen en toki sanonut mitään.

Mutta sitten, yhtäkkiä bamburuovikon keskellä lumivuoteella näimme kaksi hurmaavaa nallea toisiaan vasten painautuneina. Ne olivat aika kaukana meistä ja onneksi kukaan seurueen jäsenistä ei edes yrittänyt lähestyä niitä. Katselimme pandoja ja ne meitä täydellisen hiljaisuuden vallassa.

Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, mutta tästä kohtaamisesta riitti puhumista koko loppupatikoinnin ajaksi.

Tällä kuvalla ja tarinalla mukaan Ainon Eläinsafarin P-päivään.