Nyt on Sikalat luettu. Kirjailija on siis Susanna Alakoski.

Ensin ajattelin että eihän tämä mitään, perheissä on aina juopoteltu ja juopotellaan, oli sitten kyse ruotsinsuomalaisista tai suomensuomalaisista. Olen lukenut näitä perhekuvauksia paljon, yhteen aikaan oikein etsimällä etsin niitä. Yksi parhaita on mielestäni edelleen Reetta Onkelin Iloinen talo.

Mutta vähitellen tilanne tässä perheessä kärjistyi, kierre kiihtyi, perheen tytär - päähenkilö ja kertoja - Leena eli viikkoja lähes syömättä ja päiviä irti itsestään, muistamatta. Ja tietämättä missä veljet olivat ja keitä oli kotona kun sinne meni.

Kirjasta kehittyy täydellisin perhehelvetin kuvaus minkä olen koskaan lukenut. Hyvin yksityinen ja samalla hyvin yleinen. Jokainen viina- ja mielenterveysongelmaisessa perheessä lapsuutensa elänyt tunnistaa kirjasta varmasti piirteitä omasta elämästään, niin erilaisia kuin kaikki tarinat ovatkin.

Entä mikä on pahinta? Hyvien ja pahojen kausien vuorottelu, sanoisin. Toivo ja sen tuhoutuminen, kerran toisensa jälkeen. Ja pelko.

Entä mikä kirjassa liikutti minua eniten? Äitiäiti ja isäisä, joka jossakin välissä muuttui isäsedäksi. Ja pieni koira Terrie, joka Leenan tavoin kutistui ja tuli taas näkyväksi ja olevaksi, perheessä meneillään olevasta kaudesta riippuen.

Tässä lyhykäisiä ajatuksiani Sikalasta! Ehdottomasti lukemisen arvoinen.