Kyllä, löysin kuin löysinkin Brooklynin tunnelman. Vaeltelin kauniiden rakennusten täyttämillä pienillä ja vähän suuremmillakin kaduilla, katselin outoja ja aivan tavallisia kulkijoita ja ylellisiä ja arkisia kauppojen ikkunoita.

Allenjazz täytti pääni, askel muuttui yhä keveämmäksi ja keveämmäksi ja tuntui kuin olisin leijaillut maanpinnan yläpuolella. Ja kyllä vain, jalkani olivat kuin olivatkin irti maasta, hetken. Sitten tömähti, joku riuhtaisi rajusti säärtäni. Käännyin katsomaan riuhtaisun suuntaan ja näin valtaisan jonkinlaista taistelukoiratotua edustavan eläimen tarttuneen hihnastaan koipeeni.

Tuijotin koiraa, se katsoi takaisin. Selässään sillä oli hyvin hyvin pieni villava kissimirri. Voi ei, ehdin ajatella kun koira hyppäsi kasvojani kohti ja nuolaisi valtavalla kielellään. Tunsin kissan hilpeät pikku kynnet niskassani.

"Oh no!", huusi vielä joku josta onnistuin koiran suuren pään ja huiskivan hännän välistä näkemään vain vilauksen. Hyvin pieni nainen ainakin viiden erikokoisen koiran ja useamman kissan ympäröimänä.

Nainen kiiruhti luokseni, hän torui muutamalla sanalla hyvin nolon näköiseksi muuttunutta suurta koiraa ja hävyttömän ylimielisesti kehräävää pientä kissaa.

Nainen auttoi minut pystyyn ja kutsui luokseen nauttimaan iltapäiväteetä. Hän kertoi asuvansa aivan nurkan takana ja niin hän asuikin, hyvin kapeassa ja korkeassa huvilassa, jonka sisustus oli kuin Tsehovin näytelmistä. Ja niin oli nainen itsekin...

Nainen, Natalia, kertoikin olevansa venäläisten emigranttien jälkeläinen,  mutta syntyneensä New Yorkissa. Hän asui yhä lapsuuden kodissaan ja sen jälkeen, kun vanhemmat olivat kuolleet, hän oli ryhtynyt pitämään koirien ja kissojen päiväkotia. Hän piti kovasti työstään ja tunsi itsensä hyvin tarpeelliseksi. Yksinäisiä eläimiä oli paljon.

Yleensä kaikki sujui hyvin, mutta suurta ja lauhkeaa Rontti-koiraa ja pientä pippurista Chili-kissaa ei kerta kaikkiaan voinut viedä yhdessä ulos. Lähes aina ne keksivät jonkin juonen ja aina se ei päättynyt näin onnekkaasti. Mutta kun ne pitivät niin kovasti toisistaan ja tahtoivat välttämättä katsella yhdessä Brooklynin katuja...

Nautittuamme useita kupillisia tummaa venäläistä teetä ja rahkaleivonnaisia Natalia kysyi, eikö Siperia ollutkin aika lähellä Suomea. No ei varsinaisesti, kuinka niin? Natalian iäkäs ja yksinäinen mummo asui siperialaisessa kylässä ja toivoi vuodesta toiseen, että hänen rakas pojantyttärensä saapuisi sinne jouluvieraaksi. Mutta kuinka se olisi käynyt päinsä? Kuka silloin olisi huolehtinut eläimistä? Sitä paisti Natalia ei ollut syntymänsä jälkeen poistunut vuorokaudeksikaan Brooklynistä, se ei kerta kaikkiaan käynyt laatuun.

Niinpä kun Natalia tarinansa kerrottuaan kysyi, enkö voisi ajatella palaavani koti-Suomeen Siperian kautta, en raskinut kieltäytyä. Mikäs siinä, pikku juttu karauttaa ensin Kiinaan ja jatkaa sieltä junalla Suomeen. Oikeastaan se olikin yksi vielä toteutumattomista matkahaaveistani.

Niinpä sovimme, että noutaisin seuraavana päivänä ennen lähtöäni Natalialta muhkean Ameriikan-paketin isoäidille vietäväksi. Vaan lähtisinkö suoraan kohti Kiinaa vai mitä tekisin, jouluunhan oli vielä aikaa...

Tällä kortilla ja tarinalla mukaan Ainon eläinsafarin K-päivään.