1231424306_001.jpg

Tämän ATC-kortin olen tehnyt johonkin aiempaan haasteeseen, mutta mielestäni se sopii mainiosti kuvitukseksi tähän aiheeseen.

Tässä ihka ensimmäinen tarinani Tarinamaantaihin, kunpa olisin aiemmin hoksannut. Mutta parempi myöhään...Kiitos Aino vinkistä, jonka poimin blogistasi.

MURTUMA

Minä rakastan taloja; vanhoja pieniä mökkejä lintallaan pellon laidalla, vaaleanpunaisia pitsihuviloita joiden ympärillä maali leijailee kuin kirsikankukat, rapattuja tohtorinvilloja seinillään värinä villiviini ja koristeenaan laikut, jatka ovat syntyneet laastipinnan rapistessa.

Se alkoi lapsuudesta, kaupungissa jossa vielä silloin oli paljon puutaloja, osa rempallaan ja autioina. Niitä taloja minä en rakastanut - vielä silloin. Se tunne syntyi myöhemmin, kun minun ei enää pienenä pienenä tarvinnut kulkea monien umpipihoille johtavien porttien ohi näkemättä ajoissa, seisoiko pihalla puliukkorinki - sodankäyneitä rähjäisiä miehiä tekoraajoineen. Ja olisiko joukossa nuorempia miehiä, joilla vielä riitti agressiivisuutta ja puhtia. Varsinkin  niitä minä pelkäsin.

Myös kotitaloamme vastapäätä oli talo, jonka selkärangasta puut työntyivät läpi. Mutta se oli vain lähes luuranko, sen sisälle ei pystynyt näkemään muuten kuin ikkunan takana varvistelemalla tai jos joku isompi nosti kainaloista.


Saattoi myös uhmata osin sortuneita ulkoportaita, saranoillaan lenkottavaa ovea ja hämärissä elävää kulkukissayhteisöä. Monet tekivät niin, kun leikimme piilosta tai rovea ja pollaria. Minä en. Ne ovat isompia, ne ovat poikia - niin halusin sen ajatella.

Mutta kun matkasimme Savoon mummolaan - usein minä isän kanssa kahden autossa - rakkauteni taloihin pääsi valloilleen. Maalaamattomat töllit ja mökit kivipeltojen laidoilla  niskat kyyryssä ja navetat kuin ikuiseen niiaukseen jäykistyneinä saivat minun varauksettoman rakkautani ja myötätuntoni - kaukaa katsottuna. Ja yhdellä ehdolla. Niiden oli oltava ja pysyttävä asuttuina, sillä minä en kestänyt ajatusta siitä, että ne oli jätetty yksin, että elämä olisi ne jättänyt ja siirtynyt pois; Ruotsiin, Helsinkiin, Kuopioon, vanhainkotiin, taivaaseen...palatakseen ehkä pariksi kesäiseksi viikoksi.

Niinpä minä muutin talot eläviksi, vaanin jokaista merkkiä ja kun näin ikkunassa verhonriekaleen - kuinka tiskirättimäisen tahansa - raportoin siitä isälle.

- Kyllä siellä joku asuu, sanoin kun talonnurkalla kukki villiintynyt syreeni tai pihalumessa näkyi pienikin rikkouma.

Se oli meidän leikkimme, se oli minun leikkini johon isä aina lähti mukaan, sillä hän oli hellämielinen mies, Sherwoodin metsästä ulos joutunut Robin Hood.

Paitsi kerran, yhden ainoan kerran. Eikä leikkimme  enää palannut ennalleen. Huusin taas kerran isää katsomaan vasemmalle, taloa jonka ikkunaan oli mielestäni ilmestynyt pelargonia sen jälkeen, kun pari kuukautta aiemmin olimme ajaneet ohi.

- Kyllä se on, ihan tuore. Ihan punanen. Ja verhotki on enemmän auki, onko ne pesty? Kyllä siellä joku asuu.

- Eikä asu, isäni jyrähti kuin olisi iskenyt nyrkkinsä pöytään.

Säännöt menivät sekaisin, sinkoilivat sinne tänne auton peltikuorien sisällä. Isä rikkoi sääntöjä, mutta minä en antanut periksi, vaan toistin näkemääni. Isä väitti järkkymättä vastan, minä muutuin itkuiseksi ja hätääntyneeksi. Peruuttaa en silti voinut, en nyt.

- Olkoon sitten niin, isä puuskahti, mutta talo jäi lopullisesti autioksi.